Parempaan päin, pienin askelin

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Riitojen selvittely vaatii kummaltakin osapuolelta epäitsekkyyttä. On katsottava itseään peilistä ja nähtävä myös ne omat virheet. On kestettävä se, kun puoliso kertoo sinulle, niitä ei niin mukavia puolia itsestäsi. Kumppani on sinun peilisi. Kumpaakaan ei auta se, että syyttelee toistaan. Jokaiseen riitaan tarvitaan aina kaksi osapuolta. Tämä on helppo ymmärtää, mutta vaikea sisäistää käytännössä. Me opimme riitatilanteista aina jotain uutta. Kerromme tässä postauksessa niitä asioista, mitä me olemme oppineet. Kokoajan mennään parempaa päin, pienin askelin.


- Pakeneminen on ollut minulla todella ikävä tapa. Olen pyrkinyt siitä parhaani mukaan eroon. En vieläkään osaa olla pakenematta täysin. Olen meidän suhteemme aikana pari kertaa lähtenyt ulos, mutta yleensä pakenen makkariin. Inhoan sitä itsessäni. Olen usein miettinyt, että mistä se johtuu. Uskon, että se johtuu tunteesta mikä tulee riitatilanteessa. Tunteesta, jota en kestä kohdata. Se tunne on niin iso ja hallitseva. Tuntuu, että jään sen tunteen alle ja se vie minut mukanaan.

Voisin kuvailla sitä siten, että hetkellisesti mieleni tekee kuolla, lähteä pois koko maapallolta. Se on niin voimakas tunne. Siinä hetkessä tarvitsen omaa tilaa, sillä olen niin haavoittuvainen, että jos toinen sanoo jotain ikävää tuntuu, että murenen palasiksi. Kun saan omaa tilaa ja saan itkettyä tunteeni hiljaisuudessa ulos, pystyn taas hengittämään ja ajattelemaan normaalisti. Sen jälkeen käperryn mieluusti toisen kainaloon ja puhun asiat halki.

- Olen prosessissa äkkipikaisuuteni kanssa, eikä se todellakaan ole helppoa. Koen, että suunta on kuitenkin oikea. Minua on auttanut se, että ennen kuin räjähdän, pysähdyn hetkeksi ja kysyn itseltäni: Onko reaktioni oikeassa suhteessa tapahtuneen kanssa? Onko jokin vaimoni toiminnassa tai hänen sanavalinnoissaan todellakin sen arvoista, että pitäisi alkaa räyhäämään tai tiuskimaan? Mitä minä sillä voitan? Voisiko vika sittenkin olla minussa eikä hänessä? Kuvittelen itseni hänen sijaansa kuuntelemaan omaa karjumistani.

Muistutan itseäni siitä, miten herkkä vaimo minulla on. Hän ansaitsee parasta kohtelua, eikä kontrolloimattomat tunteenpurkaukseni missään nimessä ainakaan edistä suhdettamme. Minun ilkeät sanani todella satuttavat vaimoani, ja vaikka minä en niitä pohjimmiltani tarkoittaisikaan, saattavat ne jäädä pitkiksikin ajoiksi painamaan hänen mieltään. Vain minä itse olen vastuussa siitä mitä suustani päästän ja miten vaimoani kohtaan käyttäydyn, riippumatta siitä mistä riita milloinkin alkoi. Uskon, että tässä alamme olla asian ytimessä: Paremman riitelytavan löytämiseksi on aina ensin mentävä itseensä.

- Olen oppinut nousemaan Teemua vastaan, enkä alistu enää. Tämä on ollut pitkä prosessi, koska minun on tarvinnut ensin oppia tuntemaan häntä paremmin. Minun on täytynyt voida luottaa Teemuun, että uskallan puolustautua. Aikaisemmin ajattelin, että on helpompi olla vain hiljaa. Kävin kuitenkin taistelun itseni kanssa siitä, että tämmöisessäkö suhteessa minä todella haluan olla? Haluanko oikeasti alistua koko loppuelämäni? En etsinyt virheitä parisuhteestamme tai Teemusta, vaan pysähdyin miettimään itseäni.

Voisinko minä muuttua jotenkin ja tajusin, että kyllä voin ja muistin myös Teemun sanat:


"Älä alistu, vaan nouse minua vastaan". 

Ymmärsin, että minä voin alkaa näyttämään Teemulle, että minkälainen nainen olen. Minkälainen on se Eve, joka ei alistu vaan todella nousee taistelemaan! Nykyinen Eve onkin paljon parempi. Nykyään Teemua vastassa on vahva, ja tarvittaessa myöskin kovasanainen nainen.



Tämä kaikki kuvastaa hyvin sitä, miten kaksi täysin erilaista riitelijää opettelevat riitelemään oikein. Se vaatii paljon työtä, mutta ennen kaikkea anteeksi antavaa mieltä, sekä armollisuutta itseä ja kumppaniaan kohtaan. Suhteemme alkuaikoina välillemme syntyi jatkuvasti väärinymmärryksiä ja -tulkintoja. Emme me kyllä edelleenkään täysin "oppikirjan mukaisesti" riitele, mutta kokoajan opimme toisistamme lisää. Sitä kautta opettelemme myös riitelemään paremmin. Ilman myötätuntoa ja parempaa ymmärrystä kumppania kohtaan on mahdotonta riidellä rakentavasti, siksi puhumisen - sekä kuuntelemisen - tärkeyttä ei voi liikaa korostaa.

Se, että välillä räiskyy ja paukkuu rikastuttaa suhdettamme. Näin ajattelemme. Emme me kuitenkaan tykkää riidellä! Sovussa on ilman muuta paljon hauskempaa ja siihen tuleekin pyrkiä. Riitely itsessään ei myöskään ole mittapuu sille, että meneekö parisuhteessa hyvin taikka huonosti. Hyvin voi mennä vaikka riitelisi joka päivä! Riitely on väistämätön osa jokaista parisuhdetta. Se ei siis tarkoita sitä, että kumppanisi ei olisi oikea, Jumalan tarkoittama puoliso sinulle. Täytyy muistaa, että me kaikki tulemme erilaisista taustoista ja perheistä, ja jokaisella meistä on erilaiset tavat suhtautua asioihin. Älkää luovuttako, vaan nähkää toisenne toistenne kumppaneina myöskin niissä vaikeissa ja repivissä riidoissa. Usein avioliiton ensimmäiset vuodet ovatkin riitelyä riitelyn perään. Asenne ratkaisee.

***

Huom! Riitely on aiheena niin laaja, että päätimme kirjoittaa siitä trilogian. Ensimmäisessä osassa, Repivän raadollinen riitely, käsittelimme sitä, millaisia me olemme riitelijöinä. Kirjoitukseen pääset TÄSTÄ LINKISTÄ. Toisessa osassa kuvailimme ENSIMMÄISTÄ RIITAAMME. Paremman kokonaiskuvan saamiseksi suosittelemme lukemaan kaikki aihetta käsittelevät tekstit. 

Kuvat: Anni Enqvist



Eve & Teemu

Treffit - arjen timantti

Meiltä on joskus kysytty, että miksi laitamme lapset niin usein hoitoon päästäksemme treffeille? Miksi tarvitsemme niin paljon kahdenkeski...

© Sinetiksi • Theme by Maira G.